Mietin pitkään Julialle sopivaa talviharrastusta maastoilun vastapainoksi. Jotain, jossa ei vaadita pilkunviilausta, mutta jossa kuitenkin tarvitaan kontaktia ja jossa tapahtuu. Alkuun kävimme yhteisen paremman sävelen ja paremman häiriön alla keskittymisen saavuttamiseksi hihnakäytös- ja arkitottiskurssit, ja tämän jälkeen päädyimme kokeilemaan rallytokoa. Alkeiskurssilla opettelimme yksittäisiä liikkeitä ja lisäksi siedätyimme lisää tekemiseen muiden koirien touhutessa ympärillä. Julia on selvästi kehittynyt tässä asiassa kurssien aikana, mikä toki on positiivinen asia. Lisäksi sen tekemiseen on tullut selvästi lisää “tekemisen iloa”, eli asioita ei tehdä vain jotta saataisiin namia, vaan niitä tehdään myös siksi, että on kivaa tehdä yhdessä. On ollut hauska huomata, että aiemmin laajemman kouluttamisen suhteen jokseenkin toivottomana tapauksena pitämäni koira on myös löytänyt sen oppimisen ilon. Ei siis koskaan kannattaisi aliarvioida.
Suoranainen kouluttautuminen ja kisaaminen meillä suinkaan ei ole tavoitteena, eli omaksi iloksi käymme kurssilla. Nyt siirryimme jatkoryhmään, ja tarkoituksena on tehdä enemmän ratoja yksittäisten liikkeiden sijaan. Kieltämättä ensimmäistä pidempää rataa tekemään lähtiessä odotukset eivät olleet kovin korkealla, mutta Juliahan yllätti. Paljon toki joudun ohjaamaan sitä kädellä ja namillakin, mutta pääasia on se, että se ymmärtää mitä haluan sen tekevän, ja myös tekee ne innolla. Istumisesta maahanmeno on sille liikkeenä hankala, Julia kun tykkää istua usein italiaanotyyliin niin, että se taittaa ranteensa, ja se soveltaa asiaa tähän liikkeeseen siten, että etutikut taittuvat kummallisiin asentoihin, ja kyynärpäät eivät sitten meinaa koskea millään maahan. Erilaiset pyörimiset taas tuottavat itselle vaikeuksia, kun pitäisi osata tulkita ja muistaa, että mihin suuntaan itse pyörii ja mihin koira. Täytyisikin tulostaa kylttisarjat itselle, niin voisi paremmin kotonakin harjoitella.